Nyt taistellaan! On retrolauantain aika - lue koskettava muisteluteksti juhlapäivän kynnyksellä

26.11.2016

Tänään se vihdoin koittaa, talven odotetuin Mestis-tapahtuma - retrolauantai! Ovet avautuvat klo 14, legendat kohtaavat toisensa klo 15 ja Jokipoikien matsi Espoo Unitedia vastaan käynnistyy klo 17.

Jokipojat on ennen lauantaita harmittavassa kolmen ottelun tappioputkessa, kun taas vierailijat ovat voittaneet viidestä viime pelistään neljä. Nyt on kuitenkin paikka kääntää suunta, kun halli on täynnä punamustaa kansaa, joka ei varmasti jätä omiaan kannustamatta. Yleisöä on saapumassa matsiin sankoin joukoin, ja istumapaikkaliput ovat lauantaiaamuna käymässä vähiin. Liput kannattaa ehdottomasti ostaa ennakkoon, ja sen voit tehdä täältä.

Jokipoikien kokoonpano täsmentyy puolenpäivän maissa. Valmentaja Ari Aaltonen on eilisestä sairastumisestaan huolimatta luvannut olla mukana "sataprosenttisen varmasti", mutta seuraamme tottakai hänenkin terveydentilan etenemistä ja toivomme parasta! Tämä päivä on myös Turbon päivä.

Nyt saa nauttia. Laittakaahan fanikampetta ylle, mitä punaisempaa ja vanhempaa, sen parempaa. Liput liehumaan, laulu raikaamaan ja kädet yhteen - nyt näytetään yhdessä, mihin joensuulainen jääkiekkoyhteisö pystyy! TAISTELE JOKIPO!

Legendojen ottelun kokoonpanot löydät täältä

Paitahuutokauppa jatkuu klo 13 saakka, ja sen etenemistä voit seurata täältä

 

Ja tästä! Lue ihmeessä kirjailija Risto Pakarisen hieno muisteluteksti, jotta pääset takuuvarmoihin fiiliksiin juhlapäivän kynnyksellä:

 

“Jokipojat maali ammu, valettu on voiton kannu!”

Muutto paikkakunnalta toiselle ei ole lapselle koskaan helppoa, enkä minäkään odottanut innolla muuttoa Helsingistä Joensuuhun. En tuntenut Joensuusta ketään, ja vaikka Kaltimon mummo olikin lähellä, ei hän ollut 13-vuotiaan ihanneseuraa.

Onneksi oli JoKP.

Muutimme Joensuuhun kesäkuun alussa, ja alkusyksystä sain käsiini edustusjoukkueen kausiohjelman. Opettelin pelaajien nimet ja lempinimet, samaten heidän ammattinsa - “Tapio “Taape” Pohtinen, myyjä” - ja kun osasin kokoonpanon ulkoa, opettelin seuraavaksi JoKP:n kannustuslaulun sanat. Isä oli saanut jostain kasetin, jolla se upea marssilaulu oli, ja niinpä “Ei oo takki tyhjä, ruista löytyy ranteestansa, voiton tahdit jalkaa vauhdittaa” raikui autossamme usein. Useammin kuin oikeastaan haluaisin myöntää.
Kun kausi sitten syksyllä käynnistyi, minä seisoin Mehtimäellä uusien joukkuekavereideni kanssa. Nyt nimet saivat kasvojen lisäksi myös pelinumerot ja -tyylit. Ja joukkuekavereilta myös pelaajien historia.

– “Taape” heitti kerran kiekon takaisin vastustajalle ja sanoi, että “‘yritä uuvelleen”, tiesi yksi.
– Karvisen “Oikka” on vahva kuin härkä, tiesi joku toinen.

Pikkuhiljaa joukkue tuli tutuksi. Sinkon Harri ja hyppytaklaukset. “Hämis” Hämäläisen hidas, mutta tehokas veivi. Arvaamaton Pekka Kelkka. Ja Ari Aaltonen, joka siirtyi Joensuuhun Porista kauden jo alettua, ja jonka tietoja ei siksi ollut käsiohjelmassa. Ei pituutta, ei painoa – eikä lempinimeä.
Aaltosen ensimmäisessä ottelussa seisoin taas vakiopaikallani, kun yhtäkkiä kuulin vierestäni kovan karjaisun Aaltosen taklauksen jälkeen: “HYVÄ ARRSSSKKAAAAAAA!” Huutaja oli Toropainen.

Seuraavaan matsiin Toro oli selvittänyt Aaltosen oikean lempinimen, ja katsomossa kaikui kovaääninen “TUUUURRRBOOOOOO!”
Siinähän ne suurimmat idolit olivat, aivan neniemme edessä.

Takanamme rakennettiin joensuulaisen jääkiekon tulevaisuutta: jäähallia. Halli oli niin ihmeellinen asia, että isä ja minä kävimme rakennustyömaalla katsomassa, mihin kopit rakennettaisiin ja mihin kahvila tulisi.

Seuraavana talvena kahvilan paikka tuli hyvin tutuksi, varsinkin se kulma, jossa oli Pac-Man ja flipperi. Ja Dragon’s Lair -peli, jota en ole koskaan nähnyt missään muualla.
Hallin puolella JoKP oli vähintään yhtä vahvassa nousussa kuin Pac-Man. Uusi halli kaupungin laidalla oli melkein täynnä ottelusta toiseen. JoKP:n yleisökeskiarvo kahtena ensimmäisenä hallikautena oli noin 3000 ja parhaimmillaan yleisöä oli ylimmillä käytäväpaikoilla kahdessa, jopa kolmessa rivissä. Kulmassa, omalla paikallaan istui tietenkin valmentajalegenda Iso-Riku Hirvonen, jonka pelinohjaus kuului varmasti kaukaloon saakka.

Ja kun JoKP teki maalin, hallissa kaikui Broadcastin “Who’s got the ball now?”. Se on toinen Jokipoikiin liittyvä laulu, jonka sanat osaan ulkoa vielä tänäkin päivänä.
Suurimmat sankarit olivat kuitenkin jäällä: Jon Fontas, jonka hauikset olivat kuin Mustanaamiolla; Pekka Räsänen, iloinen virnistelijä; Jari “Jirsi” Hämäläinen, liukas laitahyökkääjä; Erkki “Hude”, “Huura” Huttunen, joka nousi Joensuusta B-maajoukkueeseenkin, jolla oli poninhäntä (!) ja jonka kyykkytuuletusta yritin joskus matkia; Pekka Hämäläinen, rauhallinen puolustaja; Juha “Jässi” Jääskeläinen, joka puolestaan nousi nuorten maajoukkueeseen; Markku “Kyltsi” Kyllönen, silloin nuori ja lupaava; Harri “Hako” Huttunen, Erkin puolustajaveli; nuoret Timo Norppa, Olli Inkinen ja luotettava Risto “Rise” Kuusela, jota seurasin tarkasti nimen takia.

Sankareiden sankari oli kuitenkin Kapasen Hannes. Kapteeni, kuumakalle, Suomen mestari, maajoukkuepelaaja. Isän kaveri. Joensuussa Hannes oli kuningas, jonka ansiosta Kauppakadun Erä-Urheilu oli kuin pyhiinvaelluskohde. Totta kai myyjänä työskennellyt Hannes tiesi, ettei meillä nuorilla pojilla koskaan ollut rahaa ostaa mitään, mutta silti hänellä oli aina aikaa jutella lätkästä, menneistä ja tulevista matseista, ja antaa vinkkejä mailojen taivuttelijoille. Tuntui, että Hannes oli aina hyvällä tuulella.

No, ei ihan aina. Hän oli myös vastustajan kannattajien naljailujen pääkohde. Ensimmäisenä vuotenamme Joensuussa, isä ja minä ajoimme kerran Varkauteen katsomaan JoKP:n ottelua Valtteja vastaan. Muistan matsista vain “Kapanen on lapanen” -huudot ja kuinka Hannes huuteli takaisin.

Joka tapauksessa, minun kaltaiselleni jääkiekkohullulle teinipojalle JoKP:n kotiottelusunnuntai oli täydellinen päivä. Silloin pääsin hallille jo iltapäivällä, hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Ostin ensimmäisellä erätauolla lätkäliigakarkkeja ja Fazerinan ja pummasin toisen erätauon päätteeksi kioskimyyjiltä myymättä jääneitä makkaroita. Erätauoilla kävelin hallia ympäri ja kuuntelin hallissa soineita Broadcastia ja Steve Miller Bandia ja etsin katseellani tuttuja.
Ja matsin jälkeen livahdin alakautta koppikäytävälle odottelemaan pelaajia, ja ehkä vaihtamaan pari sanaa ”Jirsin” tai Hanneksen kanssa.
Sen jälkeen hyppäsin kaukaloon Musikoiden treenien tuomariksi ja kuulin samalla Kauppisen Rommin, Turpeisen Utin, Saroksen Sepon ja muiden edellisen sukupolven joensuulaiskiekkoilijoiden analyysit päättyneestä matsista. Jos kävi hyvä tuuri, pääsin ehkä pelaamaankin. Ja jos kävi oikein hyvä tuuri, pääsin tekemään Kuntun Penalle maalin.

Onneksi oli JoKP.

Risto Pakarinen
toimittaja, kirjailija ja JoKP:n julkaiseman Viikon Vihjeet -mainoslehden Viikon pelimies viikolla 44 vuonna 1981